Inhoan joulua
Joulukuun 1. 2011 - iinakaroliinaJouluun on enää hetki. Siihen ajatukseen heräsin joskus marraskuun puolessa välissä, kun kaupat alkoivat tuputtaa joulusuklaata ja postiluukusta tipahteli lelumainoksia. Joulusta on tullut kaupallinen lahjajuhla. Mikä sen todellinen merkitys on, sitä ei moni nykyään muista, itsekkään en ole enää täysin varma mikä se on.
Monelle joulu on perhejuhla, itselleni se ei sitä koskaan ole ollut. Tuntuu, että meistä lapsista on ollut aina kova tappelu, että missä joulumme vietämme. Aina joku on pahoittanut mielensä, isovanhemmat lapissa, mummi järvenpäässä, isä tai äiti.
Kun vanhempani olivat vielä yhdessä, eivät joulut tuntuneet silloinkaan kummoiselta. Aina riideltiin ja itkettiin ja pakotettiin syömään puuroa, jota inhoan. Sanottiin aina, että et saa lahjoja ellet syö riisipuuroa. Pienelle tytölle se uhkaus toimi, ja itku kurkussa tuli syötyä sitä kamalan tahmeaa mössöä.
Pienenä odotin joulua aina ennen innolla, kun en varakkaasta perheestä tule, sillä joulu oli sitä aikaa jolloin sai uusia hienoja tavaroita. Se ilo, minkä lahjoista sai, ei kauaa kestänyt, kun kaverini kertoivat saamista lahjoistaan. Outoa kyllä, en oppinut arvostamaan saamaani vähyyttä vaan haluamaan enemmän. Ehkä osittain siksi inhoan joulua, että minusta tuli jopa suorastaan ahne joulun kaupallisuuden takia.
Joulussa ehkä kamalinta on musiikki, en ymmärrä miten isovanhempani jaksavat kuunnella joululauluja vuodesta toiseen, kun itse olen ”vasta” 20,5 vuotta kuunnellut niitä samoja lauluja ja pääni on räjähtää, joka kerta kun kuulen laulettavan joulusta. Ne jäävät päähän soimaan eivätkä lähde millään pois. Ehkä olen pessimisti, jonka korvat eivät vaan yksinkertaisesti voi suodattaa noita iloisia sointuja.
Musiikin jälkeen päästään ruokaan. Onko olemassa ketään, joka oikeasti tykkää rosollista?! Itse olen lähes, joka joulu yrittänyt maistaa rosollia, jos makupalettini olisivat kehittyneet vuoden aikana, mutta joka kerta se maistuu yhtä kamalalle. Lanttulaatikko ja silli, hyi saatana. Siitä puurosta jo mainitsinkin aikaisemmin. En ymmärrä ihmisiä, jotka odottavat joulua saadakseen riisipuuroa. Hyi, hyi ja vielä kerran hyi.
Työskennellessäni asiakaspalvelun parissa joulut olivat kamalia! Jonot eivät vähentyneet millään ja kun päivässä kuuli 50 kertaa hyvää joulua, itsellä oli joulu fiilis katosi kokonaan. Asiaa ei auttanut yhtään vieressä parkuvat pikkulapset, jotka huusivat vanhemmilleen naamapunaisena, kun eivät saaneet sitä lelua, jonka he olisivat niin kovasti halunneet.
Viime joulu oli elämäni paras. Päätimme parhaan ystäväni kanssa viettää oman joulumme. Paistoimme oman joulukinkkumme (joka oli muuten herkullisin joulukinkku, jota olen ikinä maistanut), kuuntelimme musiikkia, jossa ei laulettu kulkusista eikä Petteri punakuonosta, eikä lahjoja ei jaettu. Kun ilta tuli, muut ystävämme liittyivät seuraamme ja lähdimme baariin rikkomaan perinnejoulua. Päänsärky piti huolen, ettei seuraavanakaan päivänä tarvinnut miettiä joulua ja sen merkitystä.
Tulevaa joulua odotan kauhulla, sillä olen lupautunut menemään poikaystäväni vanhempien luokse viettämään joulua. Hänen äitinsä on täysi vastakohta minusta. Hän väkertää kaikki joulukoristeet, ruuat, kaikki itse omin kätösin. Ja nauttii siitä. En malta myöskään odottaa tulevaa ristikuulustelua; milloinkas menette kihloihin? Tai milloin ajattelitte hommata vauvan?
Jouluisin alan aina pohtimaan suhdettani jumalaan, uskonko vai enkö. En tiedä. Vaikea kysymys. Hetkittäin, ajoittain. Muutoin se on vaikeaa. Uskoni on muutenkin jo koetuksella elämän suhteen.